MITEN KIROILEVASTA TÄDISTÄ TULI KIROILEVA TÄTI

 

Kerran, ammoisina aikoina, kauan – hyvinhyvin kauan - sitten, Kiroileva Täti oli Epäkiroileva Pikkutyttö, joka uskoi, että Kaikki Ihmiset Ovat Hyviä. Siksipä, tai ehkä ja itse asiassa myös lisäksi joistain muista yhtä järjenvastaisista syistä E.P. halusi myös olla hyvä heille. Vastalahjaksi. Hyvän hyvyyttään. E.P. ei voinut edes kuvitella pienessä puhtoisessa mielessään tulevansa joskus vanhana Kiroilevaksi Tädiksi. E.P. ei ylipäätään kuvitellut voivansa tulla vanhaksi, sillä – kuten sittemmin olen jostain kuullut – yksikään nuori ei usko tulevansa koskaan vanhaksi. 

E.P. kuvitteli, että jakamalla hyvyyttä hän saisi vedettyä hyvän esiin myös muissa ihmisissä. Luultavasti hän oli viattomuuksissaan ajautunut jo varhain moista fantasiaa levittävän, Juonikkaiden Ihmisten luoman, turmiollisen kirjallisuuden pariin. Tai ehkä hän – mitä vuosiakin myöhemmin oli liian kipeää myöntää – oli suvussa perimänä kulkevan taikauskon uhri. 

Pikkutyttö siis kuvitteli, että piikikäs isä, joka pilkkasi häntä vähän päästä milloin missäkin mutkassa täysin ennalta arvaamattomasti ja armottomasti, tarkoitti hänelle pelkkää hyvää. Kiusaava veli kiusasi hänkin pelkkää hyvää tarkoittaen, hänen parhaakseen. Äiti, joka opetti, että viisain antaa periksi ja mummo, joka opetti, että puolensa pitäminen oli syntiä ja pahuutta, olivat aivan erityisen hyviä. Joulukalenterikaramellin häneltä itselleen huijannut tyttö oli hänkin hyvä – millaisen antamisen ilon pieni tyttönen saikaan tämän kautta kokea! Maailma oli pullollaan hyviä ihmisiä – ja niitä putkahteli sivumennen sanottuna aina vain lisää hänen poluilleen – joiden hyvyys oli joko taitavasti syvälle piilotettu tai jotka hyötyivät pienen hyvyyspanoksen sijoittamisesta ruhtinaallisesti tytön hyvyyden ansiosta. Hyvin harva, jos kukaan, näistä sijoittajista olisi pitänyt itseään hyötymistarkoituksessa toimivana sijoittajana – kuten ei tyttökään pitänyt. 

Kaikesta kohtaamastaan ”hyvyydestä” huolimatta tyttö alkoi tuntea olonsa päivä päivältä ja vuosi vuodelta yhä huonommaksi. Mitä enemmän hän ymmärsi kiusaajiaan tai hyväksikäyttäjiään ja mitä auliimmin hyväksyi heidän tekonsa, sen huonommaksi hänen vointinsa tuli. Hänen oma ”hyvyytensä” antoi hänelle yhä vähemmän tyydytystä. Lopulta koko sanan sisältö hämärtyi, sen ympärille ilmestyivät lainausmerkit, ja mikä kiusallisinta: tytöstä alkoi tuntua, että tuo hänen kauniina pitämänsä sana olikin itse asiassa synonyymi sanalle tyhmä. Vartuttuaan lopulta omaan ja muiden ”hyvyyteen” kyllästyneeksi Kiroilevaksi Tädiksi, sana sai rehellisen ja napakan käännöksen: kusetettava. Kyllähän se pistää kiroilemaan tuo tuommoinen, perkele. 

Kiroileva Täti elää nyt elämänvaihetta, jossa hän oman hyvinvointinsa vuoksi edellyttää itseltään valppautta aina epäluuloisuuteen ja vainoharhaisuuteen saakka. Hän viettää paljon aikaa yksin ja kaihtaa tilanteita(=ihmisten parissa olemista), joissa tulisi kusetetuksi. Ei niitä täysin voi välttää, mutta kun on paljon yksin, voi kerätä voimia ja kartuttaa viisautta Kusettajien hyökkäyksiä vastaan. Voi opetella tunnistamaan Kusettajien lajiston ja alalajit siinä missä lintuharrastajat opettelevat tunnistamaan lintuja(aivan kuten linnut, myös Kusettajat voivat sulautua ympäristöönsä niin, ettei niitä ensi näkemältä havaitse, ja sitten onkin jo kusessa). Kiroileva Täti on alkanut nimittää itseään hiljaa mielessään kusettajapongariksi.

Itsekseen ollessa voi myös suunnitella strategioita Kusettajien kohtaamisen varalta. Erityisen haasteellista(eli vittumaista) on opetella suojautumaan niiltä, jotka ovat tottuneet kusetettavan kusettamiseen. Heille kusettaminen on joko vaiston sanelema tai opittu tapa, jota ei tunnisteta kusettamiseksi, mikä tekee muutoksen vaikeaksi – poisopettaminen voi olla raskas, jopa mahdottomalta tuntuva toimenpide, joka vie paljon aikaa ja voimia vaatien loputonta kärsivällisyyttä. 

Vastuksista huolimatta Kiroileva Täti on päättänyt olla lannistumatta ja nousta märästä tuhkasta siivilleen kuin Fenix-lintu ravistaen urean sulistaan. Kiroileva Täti uskoo vakaasti, että uusi, uljas elämä odottaa häntä – ei vaan on jo tässä ja nyt. Matka on päämäärä.

Että sillä lailla, perkele.

 

 

Kiroileva Täti on huijattu blogin ääreen viekkaudella ja väärydellä. Sukulaisten toimesta tietysti, kuinkas muuten. Hmph. Tätiä on kusetettu muutenkin viime aikoina niin rankasti, että menköön saman, kaksiosaisen otsikon alle koko paska. Ja jos joku kielii työnantajalle, niin KT hänet periköön. Saa katua.

Alunperin oli aikeet kirjoittaa noista kusetuksista Tädin sivupersoonien(jotka kuvittelevat olevansa pääpersoonia, hah!)nössöblogeihin, mutta ehkä tämä on kuitenkin sitten asianmukaisempi foorumi. Etteivät herkemmät, pastellisävyiseen kielenkäyttöön tottuneet lukijat joudu elvytykseen kesken kauniin syyspäivän rankkasateen tukittua pisteeksi iin päälle sieraimet matkalla ulko-ovelta ambulanssiin. Ei, Täti ei ota vastuuta semmoisesta. Kuten ei mistään. "Vastuu" ei todellakaan ollut se sana, joka Tädillä oli mielessä tätä blogia luodessa. Tämmöinen blogi, jota lueskelee noin kaksi ihmistä - hekin laiskasti - kolmen sijasta, on parempi paikka tuulettaa tunteita ja puhua askaa. Ellei nyt sitten ihan välttämättä halua leikkiä anarkisti-marttyyria, joka saa potkut vittuiltuaan julkisesti työnantajalle ja päästä näin vapaasti vittuilemaan vielä julkisemmin lehtien palstoille - - - - - - hmmm...

No. Täti sai Lähisukulaiselta vinkin, että hänen bloginsa oli noteerattu jossain naurettavassa kivaa-ihquuuu-lässynlässyn-kiertozydeemissä Kaukaisemman Lähisukulaisen ajattelemattomasta toimintaan johtaneesta päähänpistosta(olisiko syytä alkaa tutkituttaa tuota impulssiherkkyyttä sielläkin päin, ringringhaloo?!), ja koska Lähisukulainen(jonka kavalissa suonissa vereni ei voi mitenkään virrata - vaadin äitystestin)oli itse saanut kyseisessä kisailussa hienoja palkintoja, Täti ryntäsi oitis blogilleen hakemaan saalistaan. Paskat siellä mitään oli. Ei rahaa, ei pörssiosakkeita, ei edes pienenpientä piirrettyä muffinssinkuvaa, perkele.

Pettymys oli karvas. Täällä kuitenkin ollan, taas ja pitkästä aikaa. Ei tosin NIIN pitkästä kuin luulin, sillä täti oli itseltään salaa käynyt heinäkuussa heittämässä tänne postauksen, jota ei lainkaan muistanut kirjoittaneensa. Terve vaan, Alzheimer ja kiitti vitusti. Ja heippa vaan hetkeksi, palaan vielä sinuun, jos muistan(!), mutta ei nyt. Nyt tähän sukulaisten järjestämään(taas)vaivaan ja rasitukseen. ULKOA annettuihin tehtäviin, joihin aaadeehoodee pystyy tutkimusten mukaan suuntaamaan tarkkaavaisuutensa 5-10 minsaa. Tiedoksi. Hetki, käyn välillä venyttelemässä, piipillä ja hakemassa kupin teetä...kuten huomaatte, Tätikin osaa puhua nätisti, jos haluaa. Jos.

Dodiid. Ne fucking tehtävät siis kuuluivat näin:

 

1) Jaa tunnustus eteenpäin viidelle inspiroivalle bloggaajalle

2) Kerro 3 asiaa, joita rakastat

3) Näytä rakastamasi kuva ja kerro siitä

Tehtävien suorittamiseen liittyy jokunen ongelma. Ensimmäinen on se, että koska Tädin napa on äärimmäisen mielenkiintoinen luomus, niin suuri osa valveillaoloajasta menee sen tuijotteluun. Näin ollen Täti on seurannut vain kolmea blogia(niitäkin väliin hyvin satunnaisesti): Mefleniä(Outo lintu linnassa) - älkääkä erehtykö edes hurjimmissa päiväunelmissanne kuvittelemaan, että Täti muistaisi, miten nää linkitetään - Ponkiaista(Lankapöllyssä) sekä Katvealuetta. Oo, ups, kaksi kolmasosaa ikiomia sukulaisia, mikä järisyttävä yhteensattuma! Tässäpä pähkinä purtavaksi kaikille yliluonnollisten ilmiöiden kieltäjille tai kyseenalaistajille, siitäs saitte.

 

Toinen ongelma on tuo rakkaus-jutska, koska rakkauskaan ei ollut Tädin avainsanaslistalla tätä blogia pystyyn väsätessä. Vitutus ja rakkaus eivät ihan hirveän hyvin sovi yhteen, ellei lähde liikkeelle siitä sykoloogisesta tosiasiasta, että aitoa rakkautta voi kokea vain, kun suostuu ensin näkemään, kokemaan ja työstämään vitutuksensa ynnä muut epäoikeudenmukaisesti negatiivisiksi luonnehditut tunteet. Vitut ne mitään negatiivisa ovat. Ne ovat, mitä ovat ja niiden tunnistaminen on tie - ei tosin mikään oikotie eikä edes varma tie - onneen, piste ja aamen.

Mutta. Täti virittää itsensä tavisten taajudelle ja alkaa lätistä rakkaudesta.

2.1. Rakastan yhteyttä.

Tämä on sangen älykäs veto Tädiltä, koska otsikon alle voi sisällyttää liki kaiken, ja edelleen jää vielä kaksi kohtaa jäljelle - ykisnhuoltajana oppii säästämään, halusi tai ei. Siis rakastan yhteyttä sukulaisiini(tosi omaperäistä), ystäviini, randomeihin ohikulkijoihin, kissoihin, koiriin, luontoon jnejjne ja erityisesti edesmenneeseen poikaani, joka ei siis istu haamuna sänkyni laidalla(hetki, käyn tarkistaa: juu, ei istunut), mutta on läsnä muistoissa ja minussa, koska on vaikuttanut muovautumiseeni siksi, mitä olen ja näin olen elää minussa. Eikä minulla todellakaan ole pettämätöntä todistusaineistoa siitä, etteikö sielu tai jotain jäisi elämään meistä jollekin tasolle muutenkin. Joka tapauksessa yhteys poikaani, joka oli ja on myös hengenheimolaiseni, on syvä. Rakastan myös joogaa - niitä asanoiksi kutsuttuja vääntelehtimisiä ja joogaan kuuluvaa meditoinita kummallisine hyminöineen, jota vähemmän tosin harrastan - ja kuten tietänette, viksuja kun olevinanne olette, sana yoga tarkoittaa itsessään yhteyttä.

Osa rakkauteni kohteista on niitä, joihin olen myös kiintynyt - enemmän tai vähemmän. Rakkaus ei tuota kipua, kiintymys tai sen kohteesta irrottautuminen puolestaan tuottaa - mikä on elämässä väistämätöntä ja koskee jokaista meistä. En tuomitse kiintymystä pahaksi ja tämän hetken tuskasta huolimatta olen onnellinen siitä, että olin syvästi kiintynyt mm.poikaani ja siihen vuorovaikutuksessamme koettuun yhteyteen, joka teki minut ja hänet onnelliseksi.

2.2. Rakastan kahvia.

Taas omaperäisyyttä. Mutta on helpompi käyttää toisten vastauksia kuin keksiä omia, varsinkin koska kohta 1.1. on lyömätön ja imi koko aivokapasiteeittini tyhjiin luultavasti loppuelämän ajaksi.

Tämä rakkaus sisältää myös kiintymyksen, ehkä riippuvuudenkin, mutta myös yhteyden. Hahaa, sainpa sen solutettua tännekin! Kahvin aromikkaan tuoksun ja maun kautta saan yhteyden lapsuuteni ja nuoruuteni päviiin(ja Päiviin), jolloin koin turvallisuuden- ja hyvänolontunnetta mummon tai äidin alkaessa keittää aamu-tai iltapäiväkahvia, jota sitten yhdessä nautittiin  Kahvi saa todellakin minut tuntemaan turvallisuutta ja rakkautta. Kahvin tuoksu tuo olon - olkoonkin, että se objektiivisesti katsottuna on harhaa - että elämässä sittenkin on kaikki pohjimmiltaan hyvin, kaikesta huolimatta. Olen suojassa. Minua rakastetaan. Kahvi, ah kahvi, valitse sinäkin kahvi...oho, hups, tipahdin jonnekin alitajuntani syövereihin...

2.3. Rakastan Elämää.

En rakasta maailmaa enkä sen touhuja. Tämä meininki ahneine, hulluine ihmisinee kärsimystä tuottavien katastrofien keskellä on ihan perseestä. Mutta kaiken tuon alla on kutenkin Elämä, jota rakastan sen itsensä vuoksi. Siihen kuuluu taas  - yllätys yllätys - yhteyden kokeminen. Olen osa kaikkeutta ilman että tunnen tarvetta liittää tuota tunnetta mihinkään uskontoon tai että kokisin sen yliluonnollisena. Minulle se on maailman luonnollisin asia. Erillisyys on luonnotonta, kuuluminen ja yhteys luonnollinen tila, josta olemme vieraantuneet. Surullista.

En malta olla sitomatta tätä elämän rakkautta sukuuni, kun se nyt on alkanut taas mellastaa tapetilla, niin kuin aina. Rakastan suvussani erityisesti sitä, että siellä on semmoinen kaveria(=sukulaista)-ei-jätetä-meininki. Vaikka kaikesta ja kaikista ei joka hetki tykkääkään, ja asiaankuuluvia selkkauksia on ollutkin, ja vaikka arvostelemme toisiamme selän takana, minkä muulta pahansuovalta juoruilulta ehdimme, suvun sisäinen lojaalisuus ja solidaarisuus rulettavat ainakin pitkässä juoksussa. Mulla käy sääliksi kaikki, joilla ei ole rasittavaa, ärsyttävää, oudolla ja kieroutuneella huumorintajulla paiskattua, kovaäänistä sukua riesanaan - joka on paikalla kuin ratsuväki hädän tullen. JumaLAuta, se on kaunista!

3. Rakastamani kuva, yksi niistä, on tässä:

Kumpikaan kuvan hahmoista ei haastane minua oikeuteen tämän julkaisemisesta.

Kuva on lemppareitani, koska siinä näkyy niin monta(ihanaa)asiaa pojastani. Siinä näkyy piittamattomuus muodollisuudesta, kielloista, käskyistä ja säännöistä, johon äiti olisi tosin puuttunut("Verneri, Verneri, museotavaroihin ei saa koskea!" - lähes suora lainaus eräästä viime vuosikymmenen lastenohjelmasta). Siinä näkyy huumorintaju, iloisuus ja eloisuus ja positiivinen "malebonding", omalle sukupuolelle tyypillinen oleminen ja tekeminen hauskalla tavalla(pliis, eri siiven feministit: ei nyt!). Niin poseerattu kuin kuva onkin, se on poikaani aidoimmillaan. Rakastan tätä kuvaa, koska se ei ole pelkkä kuva, vaan jotain, jonka haluan viedä sydämessäni hautaan mukanani.

No, niin Kiroileva Täti sortui sentimentalismiin, mutta  nyt se on sallittua. On asioita, joiden edessä Tätikin on aseeton.

Hohhoijaa. Tädin pitää koota itsensä seuraavia sadatteluja varten. Niitä on luvassa(ellen satu valehtelemaan), mutta tämä nyt tähän palaan ensin. Nauttikaa perkele, piti sanomani, mutta se tuntuu jotenkin sopimattomalta tähän kohtaan. Toisaalta, pojan huumorintajun muistaen ja sitä kunnioittaen: nauttikaa perkele. Ihan mistä vaan.

 

 

 

 

 

 

Kiroilevan tädin aamu lähti räväkästi käyntiin omalla kahvisekoituksella: eiköhän perkele ollut edellisen illan teepussi jäänyt pannun pohjalle. Ei mennyt tädillä sormi suuhun, vaan täti totesi, että sekotuksiahan ne tekee markkinamiehetkin ja ottavat mokomat siitä vielä järjenvastaisen älyttömät voitot. Täti juo siis omaa sekoitustaan sagen tyytyväisenä.

Tämä loistavan aasinsillan kehittely - missä asiassa Kiroilevan Tädin voi todeta lahjakkaaksi, kunhan muistaa painottaa yhdysdanan alkuosaa - johdattaa varsinaiseen aiheeseen eli Kiroilevan Tädin omaan sekoitukseen surun käsittelyssä. Siinä sekoituksessa ei ole logiikkaa, ei päätä, ei häntää. Itse asiassahan juttu on niin, että suru vie ja täti vikisee. Suru ei ole - täti luki viksun miehen kirjasta - prosessina sama kuin surun tunne. Sureva EI siis ole aamusta iltaan surun murtama merkkinään ylle vedetty säkki(täti on pukeutunut niihin kauan jo ennen suruaikaakin)ja hehtolitra tuhkaa. Suru ei välttämättä näy ihmisestä päällepäin lainkaan ja siinä on erilaisia vaiheita. Paska juttu on siinä, että muut tai ainkaan likikään kaikki ihmiset eivät tiedä tätä.

Hyvän päivän hyvänä aamuna Kirpoileva Täti erehtyi menemään kaupungille, ihan ihmisten ilmoille. Taannoin ollut ihmispelko(=niiden ihmisten, joita täti ei ollut nähnyt Pojan kuoleman jälkeen)oli jotenkin päässyt vaimenemaan ja unohtumaan. Eiköhän, PERkele, juuri silloin, ihan puskasta lennähtänyt eteen entienen työkaveri ja Maailman Empaattisin Ihminen. Siis ei kaksi erillistä ihmistä, vaan nuo kaksi tyyppiä samassa persoonassa. M.E.I. ei tekisi pahaa kärpäsellekään eikä varsinkaan - itsesuojeluvaistonsa ohjaamana - näin isolle ihmiselle kuin K.T. M:E.I. toimi täysin viksun immeisen tavoin: halasi ja kysyi, voiko asioistani kysellä jne. Ei mihinkään rikkeeseen syyllsitynyt hän. Vaan eiköhän Kiroileva Täti  Empaattisen Ihmisen ahdistuksen nähdessään  alkanut luonteelleen  tai pikemminkin piintynelle toimintamallilleen uskollisena  hoitaa M.E.I:tä - sanottuaan ensin, ettei jaksa asiasta puhua. Juuri näin! Kiroileva Täti puhui tuttavansa rauhalliseksi - mistä sisäinen lähäri oli tyytyväinen - ja itsensä uuvuksiin, mistä Kiroioleva Täti on vihainen. Miksi, oi, MIKSI, toimin yhä näin , vaikka olen jo lähempänä sataa kuin yhtä vuotta?! Siirrän oman tarpeeni sivuun toisen ihmisen tarpeen tieltä ja ihan automaattiohjauksella? Kysyy siis lähäri minussa. Kiroilevalla tädillä on kysymykseen vastaus, jonka hän mieluusti kertoo.

Oot kuule vittu vaan niin vitun lähäri. Sitten vielä kehtaat huijata ittees ja muita väittämällä, että tuommonen itselle vanhigollinen toiminta olisi jonkun muun etu. Ja pah! Kiroileva Täti ei ole kuule huijattavissa. Toimit typerästi ja oman etusi vastaisesti, koska olet niin vitun huolissasi siitä, mitä muut sinusta ajattelevat. Että jos et sure kuten oletat jonkun odottavan, menet pois tolaltasi tai ainakin tunnet olosi pahaksi. Ja koska et yhtään kestä ajatusta, että muut ihmiset kuiskivat perhe-elämänne olleen pahasti pielessä, kun tommosta sattuu, niin katsot asiaksesi selittää kaikille, että ei se niin ollut.  Niin kuin  a) se lopettaisi ihmisten puheet ja ajatukset - ihmiset puhuvat ja ajattelevat joka tapauksessa OMASTA todellisuudestaan käsin eli uskovat juuri sitä, mitä haluavat uskoa - ja b) sillä olisi mitään vitun väliä. Poika on kuollut, ja sinun on vain selvittävä siitä menemättä perässä tai suistumatta lamaannukseen ja masennukseen. Siinä sulle vastausta!

Jos ja koska hyvä päivä tai hyvä kausi on oma etusi, elä perkele pilaa sitä sössöttämällä kaikille kaikkea ja masentumalla oman tarinasi järkyttävyydellä yhä uudestaan ja uudestaan. Sulla on kaksi älykästä likkaa, joista toinen ehdotti kieltäytymisen jalon taidon opettelua(ja puheenvuoron sallimista Kiroilevalle tädille - asiaa!)ja toinen surublogiosoitteesi antamista kyselijöille - mikä tosin teit toissapäivänä, mutta liian myöhään eli uuvutettuasi itsesi keskustelussa nousseilla tunteilla. Nyt hopihopi, pistät blogin osoitteita miljoona kappaletta kaikkiin laukkuihisi ja taskuihisi ja lykkäät sen kyselijöiden käteen sanoen, että sulla on jotain uunissa, sori vaan, kiire. Ja jos kukaan alle 80-vuotias sanoo, ettei osaa käyttää nettiä, vastaat, että nyt on vittu hyvä syy opetella. Jos 79-vuotias tädinmies selviää koneen ja netin kanssa, niin kyllä siitä normiviiskymppisetikin selviävät, saatana. Kiroileva Täti on vittu niin täynnä tuota emminäossaa-virttä, ettei mitään rajaa.

Kiroileva Täti keitti  tässä kirjoittamisen lomassa toiset kahvit ja maustoi ne Pojan tekemällä erikoisella kaakoapohjaisella mausteseoksella. Pojan muistoa kunnioittaen. Ja aatteli, että kunnioittaa sitä edelleenkin elämällä ennakkoluulottomasti, uteliaasti ja kokeilevasti ja ihan erityisesti OMIA tarpeitaan kuunnellen ja niistä käsin ohjautuen. Piste.

 

 

Vuosi alkoi kivasti mukavasti neneäliinojen keskellä. Elämä ihan v****illakseen pisti ensi töikseen s**t*nallisen flunssan päälle muistutukseksi siitä, että se ei ole olemassa siksi, että mulla olisi aina tai ylipäänsäkään kivaa. Vanha yltiöoptimisti minussa - se, jota nykyään nuijin hengiltä, koska semmoiset ovat kuulemma syynä maailmassamme vallitsevaan lamaan - yrittää vinkua henkitoreissaan, että olen sentään pystyssä ja kirjoittamassa enkä sairaalakunnossa, mikä on hyvä, koska sairaalaan ei edes pääse sikainfluenssan aikaan, ellei mene sinne väkivalloin ja sairaalakunnossahan se olisikin mahdotonta.

Olen myös totaalisen perseaukinen. Sain vihdoin viimein laadittua jonkinmoisen budjetin - homma, joka tai jota olisi pitänyt tehdä vuosia sitten -  ja herra Budejetti(vain mies voi olla näin tyly)kertoo, että kaikkien pakollisten kuukausimenojen, velkojen ja osamakulyhennysten jälkeen perheellämme ei ole rahaa elämiseen. Revi siitä, p*rk*le. Huomenna soitto velkaneuvojalle, joka on luotettavalta taholta saamieni tietojen mukaan ihan ok-tyyppi, joka ei todennäköisesti pistä minua nurkkaan häpeämään ja sano, että olen huono ihminen, joka ei ole osannut hoitaa asioitaan, hyihyi. Niin naurettavalta kuin tämä saattaa kuulostaakin, asioiden kuntoonsaattamisen lykkäämisen syy on ollut jossain tämän kaltaisessa pelossa. Kyllä, Kiroileva Tätäi ON yli viiskymppinen. Kyllä, Kiroileva Täti on toiminut yli 14 vuotta yksinhuoltajan vastuunalaisessa virassa. Elämä on ihmeellistä - ihmeellisempää kuin samannimisessä leffassa.

Koska tämän kirjoittamisen ohella olen laittanut ruokaa, syönyt, niistänyt, pistänyt paikat jonkinlaiseen kondikseen, niistänyt, tutkinut elokuvatarjontaa, ottanut nenähuuhtelun Sarvikuonolla(suosittelen), juonut g-piimää saadakseni vastustuskykyä, niistänyt, älklistellyt hiljaisuutta, niistänyt ja nauttinut hiljaisuudesta(sekä niistänyt), ei minkään valtakunnan energiaa tämän v****n blogin päivittämiseen enää ole. Että se siitä sitten. Ehkä joskus. Prkl.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

1. Kiroileva Täti vihaa hymistelyä, pyhistelyä ja teeskentelyä.

 

1. Erityisesti Kiroileva Täti vihaa em. omissa sivupersoonissaan.

 

1. Omasta näkövinkkelistään katsottuna Kiroileva Täti on Pääpersoona.

 

1. Ihan saatanasti K.T. vihaa hymistelyä, pyhistelyä ja teeskentelyä politiikassa ja pisneksessä ja kaikessa, missä niitä käytetään toisen ihmisen manipuloimiseksi ja hyötymistarkoituksessa.  Jos Kiroilevalla Tädillä olisi paljon rahaa, hän antaisi ne mieluummin Rehelliselle Rosvolle, joka sanoo ”vittu rahat tänne tai henki menee” kui jollekin lässyttäjälle, jolla on taka-ajatuksia. ”Rahat tai henki” suoraan sanottuna on reilu kauppa. Että voi sentään harkita, että ”hmmm….no, ehkä noi rahat sitte kuiteski” eikä niin, että”voikun toiniintykkäämustaannanpa sillerahanija ääneni”eikä ees tajuu ku jälkeenpäin, et vittu, sehän kusetti mua. Jos nyt sitte tajuu.

 

1. Ylipäätään Kiroileva Täti tykkää enempi – PALJON enempi – suorista, rosoisista ja vähän karkeista tyypeistä kuin niin hyvistä, että itteensä saa hävetä niitten seurassa. Varsinkin kun K.T. ei usko täysin särmättömään hyvyyteen.

 

1. Kiroileva Täti vihaa meteliä, ellei se lähde hänestä itsestään tai ellei ole baarissa tarpeeks kännissä…no, jaa, vihaa se sittenki. Siis aina, kun ei kuule omaa ääntään ja ajatuksiaan. Tai aina, kun niihin äänin pitäis jotenki reagoida. Helsingin liikenteen äänet esemes ei häiritte. Nehän kuuluu sinne.

 

1. Kiroileva Täti vihaa rahapulaa ja jälkiveroja. Ihan saatanasti.

 

1. Kiroileva Täti rakastaa laiskottelemista. Kaikkein mieluiten se vetäis homoystävän kanssa aurinkorannalla(mieluiten meren)Pina Coladaa päivät ja pitkät ja pongailis miehiä ja vertailis makumieltymyksiä. Tai ainakin siis toisinaan.

 

1. Kiroileva Täti tykkää tanssia niin että tyrät rytkyy.

 

1. Kiroileva Täti tykkää laulaa karaokea(heh, se yks hömppä unohti tään listastaan), ja tykkää kun sille taputetaan ja kun joku käy sanoo, et ”kyllä lauloit älyn hyvin!”

 

1. Kiroileva Täti tykkää lapsista eikä kiroile – jos mahollista – lasten kuullen, mutta ei tykkää liian monista lapsista yhtä aikaa, varsinkaan jos niillä on kaikilla samaan aikaan asiaa, johon pitäis vastata. Kiroileva Täti RAKASTAA kahdenkeskeistä vuorovaikutusta. Senkin uhalla, että se sattuu välillä saatanasti.

 

1. Kiroileva Täti menee ylipäätään paniikkiin  kaikista yhtäaikaisista ärsykkeistä, jotka meteliin liitettyinä tekee elämästä HELVETIN. Sillon Kiroilevan Tätin tekee mieli huutaa ja kiroilla niin, että seinät kaatuu ja tulee rauniot ja savua ja HILJAISUUS. Mut aina ei voi ja sekös Kiroilevaa Tätiä vituttaa.

 

1. Kiroilevasta Tätistä on kivaa olla silloin tällöin pikku huppelissa. Kaatokänni on taas perseestä ja varsinkin silloin, kun yläpääkin falskaa samaan aikaan, yäk. Onneks harvoin nykyään semmosta. Arvokas keski-ikä on tavoittanut Kiroilevan Tädinkin vihdoin.

 

1. Kiroileva Täti vihaa(välillä) sotkua, muttei jaksa siivota. Tai ei huvita. Tai on aina jotain parempaa tekemistä. Mutta silloin joskus, kun siivotuttaa, se onkin yllättäen kivaa.

 

1. Kiroileva Täti vihaa hammasrivistössään olevaa koloa, joka kerää appelsiininlohkot ja lihanpalat niin, että niillä ruokkisi puoli kaupunkia, jos ne saisi jotenkin kaivettua sieltä pois.

 

1. Kiroilevaa Tätiä vituttaa, kun se haluis ajaa autoa, muttei omistaa sellaista. Antagonistinen ristiriita? Vois se omistaakin, jos Joku Muu maksais ja huoltais. Mut sit ois huono omatunto saastuttamisesta, plääh.

 

1. Kiroileva Täti nukkuu usein nalle kainalossa tai vasemman, oikean yli koukistuneen jalan alla lähinnä siksi, että se on hyvä makuuasento selälle ja pumpulle.

 

1. Kiroileva täti nukkuu usein myös piikkimatolla, jonka heittää yön aikana pois. Että ehkä K.T. onkin kaappimasokisti tai jotain. Sen maton salaisuus on siinä, että se tuottaa ihanasti lämpöä kehoon – erilaista kuin huoneen tai vaatteiden tuoma lämpö. Se on nastaa. Esitteen mukaan matto antaa myös energiaa ja rauhoittaa(?!), valaisee sielun ja poistaa kaikki vaivat ja luonteenheikkoudet. Ei o Täti huomannu moista. Mutta lämpö is enough.

 

1. Kiroileva Täti on ihan vitun utelias, ja moni pitää sitä haihattelijana, koska se tutustuu niin paljo eri juttuihin ja innostuu niistä. Kiroileva Täti on ollu huomaavinaan, että innostuminen on ympäristön mielestä Pahinta Maailmassa. Pikku kakunpaloja sen rinnalla ovat huijaukset, ryöstöt ja raiskailut. Mutta että INNOSTUU – herrajestas, kuka nyt semmosta kestää…

 

1. Kiroileva Täti suree sitä, että ei ole ollut kyllin rohkea ja itseluottavainen käyttääkseen elämässä käyttämättömiä mahdollisuuksiaan ja pelkää, ettei koskaan käytkään ja käy siksi terapiassa.

 

1. Kun Kiroileva Täti on pelastanut itsensä omalta itseltään, hän mieluusti auttaa muita tekemään samoin. Voi se auttaa jo kykyjensä ja voimiensa mukaan matkan varrellakin, koska pelastuksesta ei voi koskaan olla ihan varma.

 

1. Jos Kiroileva Täti jää Tämmöseksi eikä pelastu semmoksi säteileväksi ja itsevarmaksi persoonaksi, mikä on sen Tavoite(pöllitty AAL:n askelkirjasta), niin Kiroileva Täti opettelee hyväksymään sen. Että jos vanhenemisen ja rupsahtamisen pystyy hyväksyyn, niin miksei sit tätäkin.

 

1. Kiroileva Täti tykkää sinkkuelämästä, koska siinä voi muotoilla makkaran mieleisekseen. On siinä huonotki puolensa, mutta tässä asiassa Kiroileva Täti keskittyy siihen, että lasi on puoleksi täysi, ellei vähän enemmänkin. Kiroileva Täti rakastaa Vapautta.

 

 

1. Kiroileva Täti rakastaa sisimmässään keskeneräisyyttä vapauden ohella yli kaiken. Vapautta olla keskeneräinen. Se tarkottaa nimittäin sitä, ettei o vielä kuollu.

 

1. Kiroileva Täti toivoo, että sen muistojuhlassa läheiset – ja miksei kaukaisemmatkin – voisivat vilpittömästi todeta toisilleen: ”Oli se muuten ihan vitun hyvä tyyppi.”