MITEN KIROILEVASTA TÄDISTÄ TULI KIROILEVA TÄTI

 

Kerran, ammoisina aikoina, kauan – hyvinhyvin kauan - sitten, Kiroileva Täti oli Epäkiroileva Pikkutyttö, joka uskoi, että Kaikki Ihmiset Ovat Hyviä. Siksipä, tai ehkä ja itse asiassa myös lisäksi joistain muista yhtä järjenvastaisista syistä E.P. halusi myös olla hyvä heille. Vastalahjaksi. Hyvän hyvyyttään. E.P. ei voinut edes kuvitella pienessä puhtoisessa mielessään tulevansa joskus vanhana Kiroilevaksi Tädiksi. E.P. ei ylipäätään kuvitellut voivansa tulla vanhaksi, sillä – kuten sittemmin olen jostain kuullut – yksikään nuori ei usko tulevansa koskaan vanhaksi. 

E.P. kuvitteli, että jakamalla hyvyyttä hän saisi vedettyä hyvän esiin myös muissa ihmisissä. Luultavasti hän oli viattomuuksissaan ajautunut jo varhain moista fantasiaa levittävän, Juonikkaiden Ihmisten luoman, turmiollisen kirjallisuuden pariin. Tai ehkä hän – mitä vuosiakin myöhemmin oli liian kipeää myöntää – oli suvussa perimänä kulkevan taikauskon uhri. 

Pikkutyttö siis kuvitteli, että piikikäs isä, joka pilkkasi häntä vähän päästä milloin missäkin mutkassa täysin ennalta arvaamattomasti ja armottomasti, tarkoitti hänelle pelkkää hyvää. Kiusaava veli kiusasi hänkin pelkkää hyvää tarkoittaen, hänen parhaakseen. Äiti, joka opetti, että viisain antaa periksi ja mummo, joka opetti, että puolensa pitäminen oli syntiä ja pahuutta, olivat aivan erityisen hyviä. Joulukalenterikaramellin häneltä itselleen huijannut tyttö oli hänkin hyvä – millaisen antamisen ilon pieni tyttönen saikaan tämän kautta kokea! Maailma oli pullollaan hyviä ihmisiä – ja niitä putkahteli sivumennen sanottuna aina vain lisää hänen poluilleen – joiden hyvyys oli joko taitavasti syvälle piilotettu tai jotka hyötyivät pienen hyvyyspanoksen sijoittamisesta ruhtinaallisesti tytön hyvyyden ansiosta. Hyvin harva, jos kukaan, näistä sijoittajista olisi pitänyt itseään hyötymistarkoituksessa toimivana sijoittajana – kuten ei tyttökään pitänyt. 

Kaikesta kohtaamastaan ”hyvyydestä” huolimatta tyttö alkoi tuntea olonsa päivä päivältä ja vuosi vuodelta yhä huonommaksi. Mitä enemmän hän ymmärsi kiusaajiaan tai hyväksikäyttäjiään ja mitä auliimmin hyväksyi heidän tekonsa, sen huonommaksi hänen vointinsa tuli. Hänen oma ”hyvyytensä” antoi hänelle yhä vähemmän tyydytystä. Lopulta koko sanan sisältö hämärtyi, sen ympärille ilmestyivät lainausmerkit, ja mikä kiusallisinta: tytöstä alkoi tuntua, että tuo hänen kauniina pitämänsä sana olikin itse asiassa synonyymi sanalle tyhmä. Vartuttuaan lopulta omaan ja muiden ”hyvyyteen” kyllästyneeksi Kiroilevaksi Tädiksi, sana sai rehellisen ja napakan käännöksen: kusetettava. Kyllähän se pistää kiroilemaan tuo tuommoinen, perkele. 

Kiroileva Täti elää nyt elämänvaihetta, jossa hän oman hyvinvointinsa vuoksi edellyttää itseltään valppautta aina epäluuloisuuteen ja vainoharhaisuuteen saakka. Hän viettää paljon aikaa yksin ja kaihtaa tilanteita(=ihmisten parissa olemista), joissa tulisi kusetetuksi. Ei niitä täysin voi välttää, mutta kun on paljon yksin, voi kerätä voimia ja kartuttaa viisautta Kusettajien hyökkäyksiä vastaan. Voi opetella tunnistamaan Kusettajien lajiston ja alalajit siinä missä lintuharrastajat opettelevat tunnistamaan lintuja(aivan kuten linnut, myös Kusettajat voivat sulautua ympäristöönsä niin, ettei niitä ensi näkemältä havaitse, ja sitten onkin jo kusessa). Kiroileva Täti on alkanut nimittää itseään hiljaa mielessään kusettajapongariksi.

Itsekseen ollessa voi myös suunnitella strategioita Kusettajien kohtaamisen varalta. Erityisen haasteellista(eli vittumaista) on opetella suojautumaan niiltä, jotka ovat tottuneet kusetettavan kusettamiseen. Heille kusettaminen on joko vaiston sanelema tai opittu tapa, jota ei tunnisteta kusettamiseksi, mikä tekee muutoksen vaikeaksi – poisopettaminen voi olla raskas, jopa mahdottomalta tuntuva toimenpide, joka vie paljon aikaa ja voimia vaatien loputonta kärsivällisyyttä. 

Vastuksista huolimatta Kiroileva Täti on päättänyt olla lannistumatta ja nousta märästä tuhkasta siivilleen kuin Fenix-lintu ravistaen urean sulistaan. Kiroileva Täti uskoo vakaasti, että uusi, uljas elämä odottaa häntä – ei vaan on jo tässä ja nyt. Matka on päämäärä.

Että sillä lailla, perkele.