Vuosi alkoi kivasti mukavasti neneäliinojen keskellä. Elämä ihan v****illakseen pisti ensi töikseen s**t*nallisen flunssan päälle muistutukseksi siitä, että se ei ole olemassa siksi, että mulla olisi aina tai ylipäänsäkään kivaa. Vanha yltiöoptimisti minussa - se, jota nykyään nuijin hengiltä, koska semmoiset ovat kuulemma syynä maailmassamme vallitsevaan lamaan - yrittää vinkua henkitoreissaan, että olen sentään pystyssä ja kirjoittamassa enkä sairaalakunnossa, mikä on hyvä, koska sairaalaan ei edes pääse sikainfluenssan aikaan, ellei mene sinne väkivalloin ja sairaalakunnossahan se olisikin mahdotonta.

Olen myös totaalisen perseaukinen. Sain vihdoin viimein laadittua jonkinmoisen budjetin - homma, joka tai jota olisi pitänyt tehdä vuosia sitten -  ja herra Budejetti(vain mies voi olla näin tyly)kertoo, että kaikkien pakollisten kuukausimenojen, velkojen ja osamakulyhennysten jälkeen perheellämme ei ole rahaa elämiseen. Revi siitä, p*rk*le. Huomenna soitto velkaneuvojalle, joka on luotettavalta taholta saamieni tietojen mukaan ihan ok-tyyppi, joka ei todennäköisesti pistä minua nurkkaan häpeämään ja sano, että olen huono ihminen, joka ei ole osannut hoitaa asioitaan, hyihyi. Niin naurettavalta kuin tämä saattaa kuulostaakin, asioiden kuntoonsaattamisen lykkäämisen syy on ollut jossain tämän kaltaisessa pelossa. Kyllä, Kiroileva Tätäi ON yli viiskymppinen. Kyllä, Kiroileva Täti on toiminut yli 14 vuotta yksinhuoltajan vastuunalaisessa virassa. Elämä on ihmeellistä - ihmeellisempää kuin samannimisessä leffassa.

Koska tämän kirjoittamisen ohella olen laittanut ruokaa, syönyt, niistänyt, pistänyt paikat jonkinlaiseen kondikseen, niistänyt, tutkinut elokuvatarjontaa, ottanut nenähuuhtelun Sarvikuonolla(suosittelen), juonut g-piimää saadakseni vastustuskykyä, niistänyt, älklistellyt hiljaisuutta, niistänyt ja nauttinut hiljaisuudesta(sekä niistänyt), ei minkään valtakunnan energiaa tämän v****n blogin päivittämiseen enää ole. Että se siitä sitten. Ehkä joskus. Prkl.