Kiroileva Täti on huijattu blogin ääreen viekkaudella ja väärydellä. Sukulaisten toimesta tietysti, kuinkas muuten. Hmph. Tätiä on kusetettu muutenkin viime aikoina niin rankasti, että menköön saman, kaksiosaisen otsikon alle koko paska. Ja jos joku kielii työnantajalle, niin KT hänet periköön. Saa katua.

Alunperin oli aikeet kirjoittaa noista kusetuksista Tädin sivupersoonien(jotka kuvittelevat olevansa pääpersoonia, hah!)nössöblogeihin, mutta ehkä tämä on kuitenkin sitten asianmukaisempi foorumi. Etteivät herkemmät, pastellisävyiseen kielenkäyttöön tottuneet lukijat joudu elvytykseen kesken kauniin syyspäivän rankkasateen tukittua pisteeksi iin päälle sieraimet matkalla ulko-ovelta ambulanssiin. Ei, Täti ei ota vastuuta semmoisesta. Kuten ei mistään. "Vastuu" ei todellakaan ollut se sana, joka Tädillä oli mielessä tätä blogia luodessa. Tämmöinen blogi, jota lueskelee noin kaksi ihmistä - hekin laiskasti - kolmen sijasta, on parempi paikka tuulettaa tunteita ja puhua askaa. Ellei nyt sitten ihan välttämättä halua leikkiä anarkisti-marttyyria, joka saa potkut vittuiltuaan julkisesti työnantajalle ja päästä näin vapaasti vittuilemaan vielä julkisemmin lehtien palstoille - - - - - - hmmm...

No. Täti sai Lähisukulaiselta vinkin, että hänen bloginsa oli noteerattu jossain naurettavassa kivaa-ihquuuu-lässynlässyn-kiertozydeemissä Kaukaisemman Lähisukulaisen ajattelemattomasta toimintaan johtaneesta päähänpistosta(olisiko syytä alkaa tutkituttaa tuota impulssiherkkyyttä sielläkin päin, ringringhaloo?!), ja koska Lähisukulainen(jonka kavalissa suonissa vereni ei voi mitenkään virrata - vaadin äitystestin)oli itse saanut kyseisessä kisailussa hienoja palkintoja, Täti ryntäsi oitis blogilleen hakemaan saalistaan. Paskat siellä mitään oli. Ei rahaa, ei pörssiosakkeita, ei edes pienenpientä piirrettyä muffinssinkuvaa, perkele.

Pettymys oli karvas. Täällä kuitenkin ollan, taas ja pitkästä aikaa. Ei tosin NIIN pitkästä kuin luulin, sillä täti oli itseltään salaa käynyt heinäkuussa heittämässä tänne postauksen, jota ei lainkaan muistanut kirjoittaneensa. Terve vaan, Alzheimer ja kiitti vitusti. Ja heippa vaan hetkeksi, palaan vielä sinuun, jos muistan(!), mutta ei nyt. Nyt tähän sukulaisten järjestämään(taas)vaivaan ja rasitukseen. ULKOA annettuihin tehtäviin, joihin aaadeehoodee pystyy tutkimusten mukaan suuntaamaan tarkkaavaisuutensa 5-10 minsaa. Tiedoksi. Hetki, käyn välillä venyttelemässä, piipillä ja hakemassa kupin teetä...kuten huomaatte, Tätikin osaa puhua nätisti, jos haluaa. Jos.

Dodiid. Ne fucking tehtävät siis kuuluivat näin:

 

1) Jaa tunnustus eteenpäin viidelle inspiroivalle bloggaajalle

2) Kerro 3 asiaa, joita rakastat

3) Näytä rakastamasi kuva ja kerro siitä

Tehtävien suorittamiseen liittyy jokunen ongelma. Ensimmäinen on se, että koska Tädin napa on äärimmäisen mielenkiintoinen luomus, niin suuri osa valveillaoloajasta menee sen tuijotteluun. Näin ollen Täti on seurannut vain kolmea blogia(niitäkin väliin hyvin satunnaisesti): Mefleniä(Outo lintu linnassa) - älkääkä erehtykö edes hurjimmissa päiväunelmissanne kuvittelemaan, että Täti muistaisi, miten nää linkitetään - Ponkiaista(Lankapöllyssä) sekä Katvealuetta. Oo, ups, kaksi kolmasosaa ikiomia sukulaisia, mikä järisyttävä yhteensattuma! Tässäpä pähkinä purtavaksi kaikille yliluonnollisten ilmiöiden kieltäjille tai kyseenalaistajille, siitäs saitte.

 

Toinen ongelma on tuo rakkaus-jutska, koska rakkauskaan ei ollut Tädin avainsanaslistalla tätä blogia pystyyn väsätessä. Vitutus ja rakkaus eivät ihan hirveän hyvin sovi yhteen, ellei lähde liikkeelle siitä sykoloogisesta tosiasiasta, että aitoa rakkautta voi kokea vain, kun suostuu ensin näkemään, kokemaan ja työstämään vitutuksensa ynnä muut epäoikeudenmukaisesti negatiivisiksi luonnehditut tunteet. Vitut ne mitään negatiivisa ovat. Ne ovat, mitä ovat ja niiden tunnistaminen on tie - ei tosin mikään oikotie eikä edes varma tie - onneen, piste ja aamen.

Mutta. Täti virittää itsensä tavisten taajudelle ja alkaa lätistä rakkaudesta.

2.1. Rakastan yhteyttä.

Tämä on sangen älykäs veto Tädiltä, koska otsikon alle voi sisällyttää liki kaiken, ja edelleen jää vielä kaksi kohtaa jäljelle - ykisnhuoltajana oppii säästämään, halusi tai ei. Siis rakastan yhteyttä sukulaisiini(tosi omaperäistä), ystäviini, randomeihin ohikulkijoihin, kissoihin, koiriin, luontoon jnejjne ja erityisesti edesmenneeseen poikaani, joka ei siis istu haamuna sänkyni laidalla(hetki, käyn tarkistaa: juu, ei istunut), mutta on läsnä muistoissa ja minussa, koska on vaikuttanut muovautumiseeni siksi, mitä olen ja näin olen elää minussa. Eikä minulla todellakaan ole pettämätöntä todistusaineistoa siitä, etteikö sielu tai jotain jäisi elämään meistä jollekin tasolle muutenkin. Joka tapauksessa yhteys poikaani, joka oli ja on myös hengenheimolaiseni, on syvä. Rakastan myös joogaa - niitä asanoiksi kutsuttuja vääntelehtimisiä ja joogaan kuuluvaa meditoinita kummallisine hyminöineen, jota vähemmän tosin harrastan - ja kuten tietänette, viksuja kun olevinanne olette, sana yoga tarkoittaa itsessään yhteyttä.

Osa rakkauteni kohteista on niitä, joihin olen myös kiintynyt - enemmän tai vähemmän. Rakkaus ei tuota kipua, kiintymys tai sen kohteesta irrottautuminen puolestaan tuottaa - mikä on elämässä väistämätöntä ja koskee jokaista meistä. En tuomitse kiintymystä pahaksi ja tämän hetken tuskasta huolimatta olen onnellinen siitä, että olin syvästi kiintynyt mm.poikaani ja siihen vuorovaikutuksessamme koettuun yhteyteen, joka teki minut ja hänet onnelliseksi.

2.2. Rakastan kahvia.

Taas omaperäisyyttä. Mutta on helpompi käyttää toisten vastauksia kuin keksiä omia, varsinkin koska kohta 1.1. on lyömätön ja imi koko aivokapasiteeittini tyhjiin luultavasti loppuelämän ajaksi.

Tämä rakkaus sisältää myös kiintymyksen, ehkä riippuvuudenkin, mutta myös yhteyden. Hahaa, sainpa sen solutettua tännekin! Kahvin aromikkaan tuoksun ja maun kautta saan yhteyden lapsuuteni ja nuoruuteni päviiin(ja Päiviin), jolloin koin turvallisuuden- ja hyvänolontunnetta mummon tai äidin alkaessa keittää aamu-tai iltapäiväkahvia, jota sitten yhdessä nautittiin  Kahvi saa todellakin minut tuntemaan turvallisuutta ja rakkautta. Kahvin tuoksu tuo olon - olkoonkin, että se objektiivisesti katsottuna on harhaa - että elämässä sittenkin on kaikki pohjimmiltaan hyvin, kaikesta huolimatta. Olen suojassa. Minua rakastetaan. Kahvi, ah kahvi, valitse sinäkin kahvi...oho, hups, tipahdin jonnekin alitajuntani syövereihin...

2.3. Rakastan Elämää.

En rakasta maailmaa enkä sen touhuja. Tämä meininki ahneine, hulluine ihmisinee kärsimystä tuottavien katastrofien keskellä on ihan perseestä. Mutta kaiken tuon alla on kutenkin Elämä, jota rakastan sen itsensä vuoksi. Siihen kuuluu taas  - yllätys yllätys - yhteyden kokeminen. Olen osa kaikkeutta ilman että tunnen tarvetta liittää tuota tunnetta mihinkään uskontoon tai että kokisin sen yliluonnollisena. Minulle se on maailman luonnollisin asia. Erillisyys on luonnotonta, kuuluminen ja yhteys luonnollinen tila, josta olemme vieraantuneet. Surullista.

En malta olla sitomatta tätä elämän rakkautta sukuuni, kun se nyt on alkanut taas mellastaa tapetilla, niin kuin aina. Rakastan suvussani erityisesti sitä, että siellä on semmoinen kaveria(=sukulaista)-ei-jätetä-meininki. Vaikka kaikesta ja kaikista ei joka hetki tykkääkään, ja asiaankuuluvia selkkauksia on ollutkin, ja vaikka arvostelemme toisiamme selän takana, minkä muulta pahansuovalta juoruilulta ehdimme, suvun sisäinen lojaalisuus ja solidaarisuus rulettavat ainakin pitkässä juoksussa. Mulla käy sääliksi kaikki, joilla ei ole rasittavaa, ärsyttävää, oudolla ja kieroutuneella huumorintajulla paiskattua, kovaäänistä sukua riesanaan - joka on paikalla kuin ratsuväki hädän tullen. JumaLAuta, se on kaunista!

3. Rakastamani kuva, yksi niistä, on tässä:

Kumpikaan kuvan hahmoista ei haastane minua oikeuteen tämän julkaisemisesta.

Kuva on lemppareitani, koska siinä näkyy niin monta(ihanaa)asiaa pojastani. Siinä näkyy piittamattomuus muodollisuudesta, kielloista, käskyistä ja säännöistä, johon äiti olisi tosin puuttunut("Verneri, Verneri, museotavaroihin ei saa koskea!" - lähes suora lainaus eräästä viime vuosikymmenen lastenohjelmasta). Siinä näkyy huumorintaju, iloisuus ja eloisuus ja positiivinen "malebonding", omalle sukupuolelle tyypillinen oleminen ja tekeminen hauskalla tavalla(pliis, eri siiven feministit: ei nyt!). Niin poseerattu kuin kuva onkin, se on poikaani aidoimmillaan. Rakastan tätä kuvaa, koska se ei ole pelkkä kuva, vaan jotain, jonka haluan viedä sydämessäni hautaan mukanani.

No, niin Kiroileva Täti sortui sentimentalismiin, mutta  nyt se on sallittua. On asioita, joiden edessä Tätikin on aseeton.

Hohhoijaa. Tädin pitää koota itsensä seuraavia sadatteluja varten. Niitä on luvassa(ellen satu valehtelemaan), mutta tämä nyt tähän palaan ensin. Nauttikaa perkele, piti sanomani, mutta se tuntuu jotenkin sopimattomalta tähän kohtaan. Toisaalta, pojan huumorintajun muistaen ja sitä kunnioittaen: nauttikaa perkele. Ihan mistä vaan.